sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Lihavuus ja plussakilot on ihan okei.

Tai sitten ei. Mutta olen tehnyt tietoisen (väli)rauhan asian kanssa. Ainakin nyt ja hetkellisesti siihen asti kunnes minulla on parempi aika ja mahdollisuus pureutua kaikkiin niihin rasvakiloihin mitkä pitäisi posauttaa taivaan tuuliin. Tiedän pystyväni siihen rivakasti lenkkeilemällä ja terveellistä sapuskaa syömällä. Heti kun aika on oikea. (Kesällä ja sitten kun kandipaperit on jo visusti handussa???)

Sitä voi epäonnistua (laihtua ensin 12 miinuskiloa, kerätä samat 12 takaisin plussakiloina ja ylittää vielä aikaisemmankin lähtötilanteen kirkkaasti viidellä uudella lisäkilolla = yhteensä 17 plussakiloa!) mutta olla siitä huolimatta ihan tyytyväinen ja sujut itsensä kanssa. En ole se kaikista timmein ja herkkupeppuisin (ellei puhuta syömisestä!) nainen mitä maapallo päällään kantaa, enkä saavuttanut sitä unelmieni kroppaa kesään 2017 mennessä, mutta tunnen silti että omissa nahoissani minulla on hyvä olla. Olisihan se hienoa näyttää kaikista parhaimmalta mahdolliselta versiolta itsestään, saati joltakin supertimmiltä mallilta, mutta on maailmassa ja elämässä muutakin tavoiteltavaa. Ainoat asiat mitkä muistuttavat minua 30 kilon ylipainosta ja ulkonäöstäni ovat peili ja vaaka, joista kummankaan luona en vieraile turhan usein. On parempaakin tekemistä ja näkemistä.

Ajoittain toki totean portaita kavutessa tai vaikkapa vaatteita ostaessa että voisi se kunto olla parempikin ja housukokokin pienempi, mutta minkäs teet. Vaatteita voi aina ostaa isommassa koossa (mikäli koossa 46-50 ja XL vielä jotakin kivaa sattuu löytämään...), ja eipä sitä opiskelijabudjetilla eläessä tule enää muutenkaan vaatekauppojen muotikotkotuksia harrastettua. Aiemmin kroppa ja herkuttelu pysyi ruodussa juurikin vaatekauppojen peilejä sovituskopissa tuijottelemalla ja palkkapäivinä himoshoppaamalla, mutta se hupi on monta vuotta opiskelijaelämää viettäneelle enää kaukainen muisto vain. Eipä se uusien vaatteiden jatkuva hamstraaminen tunnu nyt kovin järkevältäkään kun painon jojotellessa saan jatkuvasti vaihtaa vaatekokoa. Kaapissa on jo nyt pieneksi jääneitä vaatekokoja 40-44, jotka odottavat vähän käytettyinä päivän valoa. Onhan se kiva että edes vaatteet ovat todisteena siitä joskus aikoinaan "onnistuneesta" -30 kilon painonpudotuksesta ja monta vaatekokoa hoikemmasta olemuksesta. Normaalipainosta.

Vielä 3-4 vuotta sitten ja normaalipainossa valkoiseen väriin ja patellavöihin oli extra kiva pukeutua.

Mutta jätetään takamus menneeseen. Menee helposti kaksikin vuotta ennen kuin taas saavutan normaalipainon maltillisella painonpudotuksella. Aiempien laihdutuskokemuksieni viisastuttamana tiedän valitettavasti senkin, että siitä saavutetusta kropasta (ainakin minun tapauksessani) saa nauttia maksimissaan vuoden, kaksi ennen kuin taas pullahtaa liikakiloiseksi ja saa aloittaa taas alusta, koska ei ikinä opi. Ja vaikka oppisikin, niin mikään ei joka tapauksessa tapahdu kädenkäänteessä, joten miksei suosiolla olisi sinut tämän kropan kanssa mikä minulla tässä nyt joka tapauksessa on. Ei sitä ilman kroppaakaan voi elämäänsä elää ja kadulla itsekseen pyörivä pää tuskin kerää vähemmän katseita kuin talvitakin alle piilotetut makkarat :-D

Allaolevan kuvasarjan kroppaan voi nykypäivänä lisätä vielä 5 kiloa lisää, mutta väliäkös sillä. Se on vain elämää ja läskiä. Minä aion elää omaa elämääni ihan tällä kropalla ja ihan tässä ja nytkin, en vasta sitten kun kaikki ylipainokilot ovat kadonneet. Sama pää ja sen sisäinen elämä (samoine iloineen, suruineen ja stressaavan elämäntilanteen aiheuttamine ongelmineen) siellä hartioiden välissä keikkuu silloinkin, vaikka kropan muoto olisikin hoikempi.


On siitä jojottelusta jotain hyötyäkin. Tietääpähän ainakin minkälainen lopputulos sitä normaalipainossa sitten odottaa kun vasta 3-4 vuotta sitten tuossa alla olevan kuvan kropassa ja onnistuneiden laihdutustulosten kanssa elelin. Kyllähän ne vaatteet istuivat paremmin ja jalkakin nousi kevyemmin. Noita hoikempia käsivarsia on kyllä jo ikävä. Ja tuota huomattavasti pienempää pömppääkin. Ja noita pieneksi jääneitä vaatteita, jotka odottavat kaapissa käyttöönottoa ja ainakin -30kg:n laihdutustulosta...

Normaalipaino ja laihdutuksen tulos vielä 3 vuotta sitten.


Todiste siitä että tasapötkylältäkin voi löytyä vyötärö.

Laitan tähän loppuun vielä muutaman pätkän pohdinnasta, jonka tein jo edellisen postauksen kommenttikentässä, mutta joka on mielestäni ihan hyvä laittaa vielä tähänkin kaikille esille:

Tiedän (tai ainakin luulen tietäväni) kaikki ne syyt ja tekijät miksi lihon: stressi, kiire, huono uni- ja päivärytmi, vähäinen liikunta... Nämä kaikki yhdessä ja erikseen aiheuttavat liikaherkuttelua ja sitä kautta lihomista. Joka taas on niin ärsyttävää mutta loppujen lopuksi niin inhimillistä. Ja se tieto rauhoittaa minua. Olisihan se hienoa olla sellainen ihminen joka ehtii  ja jaksaa aina elämäntilanteesta riippumatta syödä terveellisesti. Ihminen, joka liikkuu stressin pois päivittäisen herkkujen ahmimisen sijaan. Mutta siihen minulla on vielä pitkä matka ja työ itseni kanssa, etenkin kun olen aina pienestä pitäen tottunut / uskonut herkkujen tuomaan pika-apuun.

Ehkä yksi syy, miksi olen niin "rauhallinen" asian (lihomisen ja epäonnistumisen) kanssa, on se että ensinnäkin itsepäs niitä herkkuja naamaani tietoisesti laitan. Oma valinta. Toinen syy on se että vaan yksinkertaisesti tunnen itseni ja tiedän että tämä ohimenevä elämäntilanne nyt vaan on mitä on, ja vielä tulee parempiakin hetkiä laihduttamiselle. Stressi ja kouluhommat saavat minut aina herkuttelemaan kaiken ikävän / tylsän tekemisen vastapainoksi. Olisi tietysti hienoa kun oppisi tuosta pois, mutta kuten sanoin, siihen minulla on vielä pitkä matka. Kolmanneksi, no, kyllä ne herkut vaan herkullisia ovat - ei siitä pääse yli eikä ympäri :-D En kadu enkä katuisi niiden syömistä tippaakaan elleivät ne ryökäleet sitten kuukausien päästä näkyisi kiinni vatsamakkarassa ;-)

Tässä elämänvaiheessa on ihan ok löysäillä painon ja elämäntapojen kanssa. Kanditutkinnon valmistuminen on tärkeämpää kuin vaikkapa viisi miinuskiloa, mitkä saattaisin saada aikaiseksi tässä samassa ajassa kun tuskailen ja istun nenä kiinni läppärissä.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Kandikupla ja 109 kilon edestä kesäkuntoa


Täällä elellään semmoisessa kandikuplassa että ei tottakaan. Mutta onhan se hyvä että hommat edistyy haparoiden ja hiuksia repien hienosti edes jollakin elämän blogin osa-alueella. 

Masussa, pepussa, reisissä, pohkeissa ja kaiken maailman alleissa ei sitten mitään mainitsemisen arvoista liikettä tapahdukaan. Puhumattakaan ruokavaliosta ja liikunnasta. Keväisin hampaat irvessä tavoiteltavan rantakunnon sijaan olotilani alkaa epäilyttävästi muistuttaa rantapal...Pallokalaa. Semmoista oikein stressaantunutta ja uhkaavassa stressitilanteessa itsensä (herkuilla) kolminkertaiseksi paisuttanutta pallokalaa.

Kiireisen kandilaisen kiireisen päivällisen kiireinen kuvatallenne.

Kurkkasin huvikseni blogista mitä vuoden takaiselle minälleni mahtoikaan kuulua 3. maaliskuuta 2016 ja vertasin tilannetta nykypäivään. Alla olevasta vertailusta voi tehdä yhtä sun toistakin päätelmää siitä miten ja miksi niitä plussakiloja aina vaan tuppaa takaisin kertymään. Blogihistoriakansioiden havinaa ja rumpujen pärinää tähän, kiitos...

MAALISKUU 2016 "Kiipesin tänään vaaálle ja näkymä oli päätä huimaavan hehkeä.  96,9 kiloa. Huh-huijakkaa! Viisi kiloa plussaa sitten marraskuun niin että rapsahti!"

VS.

MAALISKUU 2017 Kiipesin tänään vaaálle ja näkymä oli niin huikaisevan hehkeä että ei sillä päällä niin väliä. 109 kiloa. No HUH-huijakkaa tosiaan! 12 kiloa plussaa sitten maaliskuun 2016. Varmaan sinne ruudun toisellekin puolelle kuului että miten paljon rapsahti!



MAALISKUU 2016 "Kiitos vain rakas stressi, herkkukierre ja loputtomalta suolta tuntuvat kouluhommat. Onneksi kiire alkaa nyt ainakin hetkellisesti helpottaa ja pääsen viimein sanomaan että kasaantuneet kurssit ovat taas turvallisesti ajantasalla. Toisin kuin tämä hiukan osumaa ja laskusuuntaa ottanut blogimuotoinen laihtumisyritykseni :-D Noh, täältä noustaan taas."

VS.

MAALISKUU 2017 Kiitos vain rakas stressi, herkkukierre ja loputtomalta suolta tuntuva kandi. Eikä se kiire tästä epäonnekseni edes helpota, pahenee vaan. Pääsen viimein sanomaan että kaikki kurssit ovat turvallisesti ajantasalla vasta toukokuussa 2017. Jos ja kun valmiin kandin palautan. Blogi on ottanut taas osumaa ja laihtumisesta tai sen yrittämisestä ei kehtaa edes hiiskua. Täältä pitäisi nousta taas.


MAALISKUU 2016 "Olen tässä kolmen, neljän kuukauden epämääräisen laihduttamisen opiskelustressaamisen, herkuttelun ja liikkumattomuuden tuloksena onnistuneesti mitätöinyt viisi vaivalla pudottamaani kiloa. Hurraa! Ja monen monta laihdutukseen ja elämäntapamuutokseen käyttämääni kuukautta. Hyvästi vain marraskuu 2015 ja 91,9 kiloa sekä kulman takana häämöttävät kasiluvut. Hyvästi 12 hienosti pudotettua miinuskiloa, nyt teitä on jäljellä enää seitsämän. Jatkamalla blogin alkutaipaleen terveellisempiä valintoja ja aktiivista liikuntaa olisin tähän mennessä ehtinyt helposti jo pitkälle kasilukujen puolelle."

VS.

MAALISKUU 2017 Olen tässä kolmen, neljän kuukauden epämääräisen laihduttamisen sujuvan välttelyn opiskelustressaamisen, herkuttelun ja liikkumattomuuden tuloksena onnistuneesti mitätöinyt 12 vaivalla pudottamaani kiloa. Lisäksi keräsin siihen päälle vielä viisi plussakiloa lisää. Hip hurraa tosiaan. Tuhosin sujuvasti kaiken laihdutukseen ja elämäntapamuutokseen käyttämäni ajan. Hyvästi vain maaliskuu 2016 ja 96,9 kiloa - marraskuusta 2015 ja blogin alimmasta painosta, 91,9 kilosta, puhumattakaan! Hyvästi kaikki hienosti pudotetut kilot, nyt teitä ei ole enää jäljellä yhtäkään. Jatkamalla blogin alkutaipaleen terveellisempiä valintoja olisin tähän mennessä ehtinyt jo normaalipainoon.




MAALISKUU 2016 "Ei tässä auta muu kuin kirota hetki omaa aikaansaamattomuutta, stressiherkkyyttä, opiskelukiirettä ja siihen liittyvää herkkuahdistusmättöä...Ja siirtyä eteenpäin. Nyt loppu tämä lihominen. Näistä viimeisistä jäljellä olevista miinuskiloista pidetään kynsin ja hampain kiinni ja porskutetaan kohti uusia tuloksia. 12 miinuskiloa, täältä tullaan, uudemman kerran! Jos oikein pistän hulinaksi niin kirin menetetyt laihtumistulokset takaisin kesään mennessä."

MAALISKUU 2017 Eipä tässä auta muu kuin alottaa kokonaan alusta. Ja kirota omaa aikaansaamattomuutta, stressiherkkyyttä, opiskelukiirettä ja tuota perskeleen herkkuahdistusmättöä josta on näemmä tullut vaikeasti karistettava tapa. Kaikki mahdolliset miinuskilot, täältä tullaan. Kirin menetetyt laihtumistulokset takaisin kesään 2030 mennessä.

Oi voi. Eipä tiennyt tuo stressaantunut opiskelija maaliskuussa 2016 että huonomminkin voisi mennä. Vai mitä ootte mieltä? :D

Kyllä sitä terveellisempääkin elämää on tässä välissä yritetty.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Hoikaksi sen sadannen kerran

Joulun jälkeen lenkkikengät ovat vierailleet useammin jaloissa kuin koko loppusyksynä ja talvena yhteensä. Askelkin tuntuu kumman kevyeltä. Mahtavaa. Kenties en olekaan ihan niin rapakunnossa kuin luulen? Tai sitten olen, mutta ei kerrota sitä mulle.

On sanomattakin selvää että uusi söpö pipo ja värikkäät ulkoiluvarusteet kannustavat liikkumaan. Jopa tuulessa ja pakkasessa. Toivon kovasti että nämä pinnalliset (mutta ah niin ihanat!) materian edustajat osoittavat vaikutusvaltansa ja avittavat minua vielä jatkossakin. Nimittäin painonpudotuksen jatkamisen alkuinnon loppumista välittömästi seuraavissa lenkillelähtötaisteluissa ja vaihtelevien mielihalujen vastatuulissa.

Hih. Tässä sitä taas ollaan: takki auki ja vailla suunnitelmia siitä kuinka minusta tulisi taas sen sadannen kerran se hoikka ja normaalipainoinen. Realisti kun olen, tiedän että vaikka kuinka laihtuisin, herkkuperseilyminä tulee aina ottamaan ylivallan minusta. Paino tippuu kyllä oikein syömällä ja liikkumalla mutta aika varmaa on myös se että tulen kuitenkin taas pullahtamaa monta kymmentä kiloa pulleammaksi. Ennemmin tai myöhemmin. Koska herkut on pop ja niitä on vaan saatava. Joka päivä ja joka tilanteessa. Ihan liikaa.

Jouluaterian jälkeinen tyytyväinen pömppämassu parhaimmasta mahdollisesta kuvakulmasta ;-)
Parhaimmillani olen onnistunut pysymään laihtuneessa kuosissa sen vuoden kaksi mutta lets face it. Musta ei yksinkertaisesti koskaan tule (ainakaan pysyvästi) hoikkaa näillä elämäntavoilla. Suklaan syöminen voittaa aina vatsalihasten ja litteän vatsan tavoittelemisen. Sipsikulhon kauhominen voittaa aina lenkkeilyn ja kadonneen vyötärön metsästyksen. Hoikasta olemuksesta ja hyvästä fyysisestä kunnosta unelmoiminen on kyllä mukavaa mutta tosi paikan tullen minusta ei ole siihen rääkkiin mitä niiden ylläpito vaatisi. Tai sitä rääkkiä kestää maksimissaan vuosi tai kaksi ja sitten kyllästyn. Minulla ei ole tarpeeksi itsekuria ja mielenkiintoa syynätä koko ajan liikkumisiani ja syömisiäni saati pohtia niiden seurauksia kropassa.

Mutta yritetään nyt kumminkin. Ihan vaikka vain yrittämisen ilosta. Kaikesta huolimatta.  Sitkeästi ja sisulla. Maailman ääriin asti!

Onneksi masun lisäksi myös lettihullun tukka kasvaa! :-D
P.S Mikäli joku ihmettelee niin pistin muutaman viime vuotisen parisuhdeasioita käsitelleen postauksen piiloon. Olen iloinen että kirjoitin ne - kiva oli jakaa teidän kanssanne vaihteeksi jotakin tosi henkilökohtaista - mutta näin jälkeen päin tuumasin että en kaikesta huolimatta halua jättää tekstejä ikuisiksi ajoiksi nettiin esille. Haluan kiittää teitä ahkerasta kommentoinnista ja ajatusten vaihdosta. Olette ihania <3 Mielelläni vastaisin vielä muutamaan vastaamattomaksi jääneeseen kommenttiin mutta harmillisesti se edellyttäisi myös piilottamieni postausten uudelleen julkaisua. Pahoittelut siis Emmi ja Mii.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Kaikki on hyvin tai ainakin reilusti paremmin

Kandiahdistus. Se lieveni onneksi jo jonkin verran heti ensimmäisen kandiseminaarin aikana. Vastoin aikaisempia kauhukokemuksiani nyt tuntuu viimeinkin siltä että työtäni ohjaa se kauan kaipaamani asiansa osaava kandiohjaaja. Se joka oikeasti tietää aiheesta ja joka osaa auttaa lähdekirjallisuuden kanssa. Se joka ei jätä pulaan vaan jonka ohjauksessa kandi ihan oikeasti viimein valmistuu.

Saan jatkaa vanhasta aiheestani (vain teoriaosuus puuttuu!) mutta jos vähänkin alkaa tuntua siltä että lähdekirjallisuuden etsinnässä ei tärppää vaihdan kyllä lennosta uuteen tutkielman aiheeseen. Pääasia että tällä kertaa tulee valmista. Nyt ihan oikeasti perkele valmistutaan. Haluan saada kandin paperit keväällä ja rymistellä valmiiksi maisteriksi kesällä 2018. Tahdon. Haluan. Ihan oikeasti. Nyt!


Ruokapuolellakin alkaa rullaamaan. Tein maailman parasta kasvissosekeittoa pitkästä aikaa. Valmistuksessa meni about 10-15 min joten eipä ollut kamalan vaikeeta tai raskasta vaikka oli kiljuva nälkäkin. Perään aion tehdä vielä peruna-tuorejuusto-sosekeiton ja aidon vehnäjauhopinaattikeiton. Se minun aiemmin hehkuttamani soppaviikko taitaakin siis viimein toteutua! Okei, on asialla vähän tekemistä opiskelijan köyhän loppukuun budjetinkin kanssa mutta hys hys. Hyvä soppaviikko tästä tulee joka tapauksessa! :-)

Tein tänään urotyön. Vaihdoin vaakaan patterin kun se rupesi näyttämään lukemaa Lo minkä kyllä tulkitsin enemmän LOL:ksi kuin low batteryksi. Kumma juttu. Se nauraa mulle! Lukemaksi tuli hurja 108 kiloa ja meinasin kyllä hepuloida. Hetken päästä, vaatteet päälle pukiessani astuin kokeeksi vaaálle ja se näytti jo vähän vähemmän, 107,3 kiloa. Miinus vaatteet eli ainakin kilo tuosta pois. Toivottavasti lukemat laskevat vielä reilusti lisää huomen aamuun kun uusi patteri on kotiutunut ja vaaka on saanut olla rauhassa paikallaan yön ylitse. Minulla on myös mahdollisuus vaikuttaa tuleviin kauhulukemiin sillä tänään tämä perse hilautuu lenkille!


Nyt neulomaan ja nauttimaan rentouttavasta musiikista ennen päiväsoppailua ja lenkkipolkua. Elämän pieniä iloja, jotka alkaa taas kaiken kaamoksen ja stressinkin takaa pilkahtelemaan :-) <3 Sitähän voisi taas pitkästä aikaa soittaa pianolla muutaman uuden kappaleen. Tai piirtää! Juoda lisää kahvia muumikupista! Ja harjoitella taas yhden uuden lettikampauksen lisää jo olemassa olevan repertuaarin jatkeeksi! <3 Minkälaiset pienet arjen ilot teitä lukijoita ilahduttaa?

tiistai 18. lokakuuta 2016

Passiivinen laihduttaja


SYYSKUU


Voihan kekkulan käkkärät. Suunnittelemani soppamaratoni ei sitten mennytkään ihan putkeen. Kolme päivää sitä innokasta lusikointia kestikin ja sitten sitä roikuttiinkin taas jo kaupan pakastealtaalla kavereita moikkaamassa. Pitihän se arvata, senkin pizzanarkomaani! 

Noh, annettakoon tämän kerran anteeksi. Ja myönnettäköön että ne rasvaiset ja siksi kovin epäluotettavat pakastelätyn känttyrät ovat minulle, henkeen ja vereen terveellisesti elävälle, alati sporttiselle ja aina ja vain hyviä valintoja tekevälle, täydelliselle ihmiselle, ihan vääränlaista seuraa. Harkkaviikkojen aikana suhasin onneksi sen pakolliset 4-10km hyötyliikuntaa per päivä. Se jos mikä hillitsi painon pompottelua ja esti minua muuttumasta mursusta valaaksi. Tai olisi estänyt jos en olisi vetänyt järjettömiä sokeriövereitä. Joka päivä.


LOKAKUU


Harkka tuli ja meni. Samoin suuret luuloni siitä että onnistuisin nousseiden energia- ja aktiivisuustasojen turvin satsaamaan vielä terveelliseen ruokavalioonkin. Tottahan toki! Suuruuden hulluudessani näin, kuinka jatkaisin ahkerasti liikkumista ja liihottelisin kevyesti lenkkipolulla vielä harkan loppumisenkin jälkeen, hamaan tulevaisuuteen asti! Höpsistä, sanon minä. Yllätin itseni syömästä alusta loppuun itse valmistettua, terveellistä kotiruokaa viimeksi, milloin? Kokkausinto sanoi itsensä lopullisesti irti lokakuussa ja liikunta-aktiivisuuskin ilmoitti perässä että on hyvin ansaitulla (Että mitä!!???) lomalla. Unirytmistä, motivaatiosta ja energisyydestä ei ole enää tietoakaan. Missä lie lojuvat. Vaaka ulisee ja ryömii häntä koipien välissä keittiönpöydän alle piiloon heti jos siihen päin vilkaisenkaan. Ei sillä ettenkö itsekin hysteerisesti välttelisi kontakteja kyseisen kapineen kanssa. Tieto lisää tuskaa, ja hulluhan minä olisin jos haluaisin vapaaehtoisesti tietää painavani taas yli sata kiloa!!

Taidan olla sukua pullasorsa.

Menin siis ja sössin taas kaiken senkin hyvän minkä sain harkan nostattamassa innossani aikaiseksi. Tästä tuli pläski syksy ja veikkaanpa että tulossa on sitäkin löllöisämpi talvi. Mitenkäs tästä suosta nyt taas noustiinkaan? Olen passiivinen ja laiska. Ja totisesti sitä mieltä että tämän hetkinen "tavoitteeton" kotona istuminen ja itsekseen opiskeleminen ei sovi minulle.
Kuten aina, en kuitenkaan koe että kaikki toivo on menetetty tai heitetty sinne kuuluisaan kaivonkankkulaan. Tässä haetaan taas sitä tilaa ja mututuntumaa laihduttaa. Ken tietää, josko tässä ollaankin lähempänä onnistumista kuin uskonkaan? Patrik Borgkin toteaa blogissaan, "--- olet pitkällä siinä vaiheessa kun yrität muuttaa elintapoja muttet suostu luopumaan hyvinvoinnistasi ja omista mieltymyksistäsi." Voisikohan tässä kaikessa epätoivoisuuden ja epäonnistumisen huipussakin olla kyse siitä? Että en vaan suostu luopumaan omista (herkku)mieltymyksistäni? ;-)